Vatsalihaksien kipeys ja hymyilyn keveys

Tämä viikko on ehkä ollut elämäni paras. Olen nauranut niin että vatsalihaksiin on koskenut ja pohtinut asioita niin että päätä on särkenyt. Olen saanut uusia ystäviä, oppinut turvallisuudesta ja tajunnut, että minä olen sittenkin ihan hyvä tälläisenä. Olen nauttinut jokaisesta naurusta kuin se olisi viimeinen ja uskaltanut olla juuri niin blondi kuin olen. Olen ollut utelias ja rohkea, sekä sisäistänyt asioita järjettömällä vauhdilla. Olen rakastanut itseäni ja salaa vähän niitä muitakin, sillä tavalla ihan viattomasti. Olin jo unohtanut miten hyvältä tuntuu se uuden ihmisen ihastus, jossa ei ole mitään romanttista vaan kohtaat niin mahtavia ihmisiä, ettet vain voi olla tykkäämättä heistä kamalasti. Olen odottanut jokaista päivää innolla ja nyt kirjoittelen tätä kaiholla, kun tiedän että huomenna on koulutuksen viimeinen päivä - enää loppukokeet ja sitten meidät on jaettu kahteen ryhmään perehdytysviikon ajaksi. Moni mahtava ihminen tulee kanssani sinne, mutta moni muu on siinä toisessa ryhmässä. Nyt masentunut pääni empii uskaltaako kysyä ihmisten sukunimiä ja facebookkeja - monilla kun on kovin yleiset nimet, toisin kuin minulla. Siitä pelosta että ärsyttää  ihmisiä ei varmaan koskaan pääse eroon.

Mahtavien ihmisten tapaamisen lisäksi olen jo tehnyt joulun kotiini. Olen todella jouluihminen, aloitan joululahjojen teon jo syyskuussa ja rakastan sitä antamisen ja rakkauden juhlaa. Minulle joulu on perhejuhla, jossa annetaan lahjoja, syödään hyvin ja vähän tapellaan. Kuullostaa kamalalta, mutta kun laittaa parhaimmillaan 10 aikuista, kaksi lasta ja kaksi koiraa saman katon alle juhlimaan joulua, ei pieneltä sanaharkalta voi välttyä. Mutta sitä perhe tekee - tappelee aina välillä, eikö?

Minun ihka oma joulukuuseni. Olen rakastunut!

Kirjoittelin nyt vähän lyhyemmin sillä koemateriaali odottelee vielä tuossa vieressä, mutta lupaan päivittää mahd. pian taas kuulumisia - anteeksi hitaasta postaustahdista! 

Joko teillä näkyy joulu?

-Minka

Se kuuluisa seinä

Joskus masentuneelle voi käydä niin, että haluaa liian kovaa osoittaa kaikille pystyvänsä siihen mihin muutkin. Kuitenkin masentuneelle se on kynttilän polttamista kaikista päistä - kaksi ei edes riitä. Eikä sitä tajua pysähtyä miettimään sitä omaa jaksamista - ei ennen kuin se kuuluisa seinä tulee vastaan. Tästä johtuen bloginikin on elänyt hieman hiljaiseloa viime aikoina. Päivitän kuitenkin blogiani niin usein kuin voimani antavat myöten.

Minulla on siis paljon lautasellani tällä hetkellä. Teen 3-5 vuoroa harjoittelupaikassani Katajanokan vankilahotellissa, siihen päälle 3 vuoroa töissä. Ja koulu. Suurimpana osana päivistä lähden klo 7 aamulla ja olen kotona klo 22 illalla. Vapaapäiviä on nolla. Jos sattuu ihme ettei ole töitä tai harjoittelua, joko on koulujuttuja, veljenlapsi, ystävät tai muuten vaan stressi seuraavasta päivästä kun taas pitää lähteä. En pääse rentoutumaan missään kohtaa ja voin sanoa, että se on rankkaa. Se olisi rankkaa jo tavallisellakin päällä, saatikka kun voimavarat ovat n. puolet "tavallisten" ihmisten voimavaroista ja ehtyvät noin 100% nopeammin. 

Ja kaiken tuon päälle minulla on vielä tulossa yksi suuri elämänmuutos - uusi työpaikka. Siinä on kahden viikon koulutus ja siihen päälle tietty harjoittelut ja työt ja koulut niiden kahden viikon ajan. Sekään ei olisi iso asia monelle, mutta minulle... Se on valtava muutos! 

Ennen kuin tämä kaikki alkoi ja kerroin siitä terapiassa, kysyi terapeuttini että miten tulen jaksamaan sen kaiken. En ollut edes tajunnut pohtia asiaa ja kun pohdin, kuittasin asian naureskelemalla, että hyvin sen kestää. Nyt kuitenkin kun se kuuluisa seinä tuli vastaan, ei minua paljoa enää naurata. Olo on enemmänkin "antakaa minun käpertyä sänkyyn itkemään loppuvuodeksi"-tasoa.

Loppujen lopuksi minulla ei kuitenkaan ole muuta mahdollisuutta kuin kestää tämä. Minulla ei ole varaa romahtaa samalla tavalla kuin masennukseni alkuaikoina ja päätyä sängyn pohjalle miettimään kuolemaa. Minulla ei vain ole varaa siihen. Siksi kerään itseni joka päivä, suljen tunteet laatikkoon ja menen robotti-modella päivät. Hymyilen kauniisti ja teen parhaani. Sitten välillä tulee se hetki kun teen jonkin pienen typerän virheen, mutta se saa sydämeni laukkaamaan tuhatta ja sataa ja kyyneleet silmiini. Naamio rakoilee. Kotiin päästyäni päädyn lattialle itkemään. 

Terapeuttini kysyi minulta kenen pitäisi sanoa että "hidasta", jotta uskoisin. Jotta tajuaisin hidastaa oikeasti. Pohdin hetken ja totesin sitten, että "kaikkien". Omasta mielestänihän minulla ei tosiaan ole mahdollisuutta hidastaa tahtia - ja jotta uskoisin muuta, tarvitaan siihen pieni kylällinen ihmisiä. Terapeuttini tyytyi kylän hankkimisen sijaan vetämään mustalla tussilla yli kalenteristani menoja ja toteamaan, että kirjoittaa minulle vaikka lausunnon hidastamisen tarpeesta. "Joko nyt hidastat, tai päädyt vielä sairaalaan". Katsoin kauhuissani vieressä ja voi miten pelkäsinkään kertoa asiasta harjoittelupaikassani, vaikka tiedän että siellä ymmärretään. 

Joonakin totesi, että olen ollut ihan zombi viime viikkoina. En rehellisesti ole huomannut sitä itsestäni - tai halunnut huomata. En halua myöntää, että minulla on vähemmän voimia kuin muilla. Että en pysty suoriutumaan kaikesta hyvin kun lautaselle tunkee sen seitsemää eri asiaa. "Johan tätä masennusta on kestänyt jo kaksi vuotta", sitä ajattelee. Eikö voisi parantua jo?

Mitä keinoja teillä on rentoutumiseen rankkoina aikoina?

-Minka

10 asiaa joita rakastan Joonassa

Tänään on Joonan syntymäpäivä. Minua harmittaa aivan suunnattomasti etten ole siellä ja voi halata tai suukottaa sankaria. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että hänellä on siellä niin ihania ihmisiä ja uusia ystäviä, joiden kanssa juhlia. En kuitenkaan halua vain sivuuttaa syntymäpäivää, joten tein listan (hyvin lyhyen ja tiivistetyn) asioista, joita rakastan miehessäni.

1. Joona pitää minusta aina huolta. Hän varmistaa joka aamu ja ilta, että otan lääkkeeni. Hän hieroo jalkojani, kun olen ollut pitkään töissä. Hän vahtii, etten aja itseäni piippuun. Kun nukahdan sohvalle, hän peittelee minut ja silittää poskeani rakastavasti. 

2. Arkipäivän hemmottelu. On monia pieniä asioita joilla Joona hemmottele minua päivittäin. Hän esimerkiksi jaksaa rapsuttaa minua ikuisuuden. Ja väittää jopa pitävänsä siitä! Hän kokkaa, aina, toisaalta ehkä senkin vuoksi että olen ihan käsi keittiössä, mutta... Hän antaa minun päättää, mitä katsotaan telkasta. Jos hän pääsee ennen minua, hän tulee minua työpaikalleni vastaan ihan vain jotta voisimme kulkea samaa matkaa kotiin. Asioita on monia muitakin, mutta nuo nyt tulivat esimerkkinä mieleen. 

3. Joona saa minut aina nauramaan. Jos joltain muulta kysyttäisiin, meillä on todella tyhmät jutut useimmiten. Ne kuitenkin naurattavat molempia, joten mikäs sen parempaa? Saatamme esimerkiksi leikkiä karatea, tai painia. Äänitehosteiden kanssa luonnollisesti!

4. Joonakin pyytää anteeksi. Jos meillä on riita, oli se kenen "syy" tahansa, molemmat pyytävät anteeksi, eikä vihaisena mennä nukkumaan. Tiedän, se kuullostaa mitättömältä, mutta olen tottunut miehiin, jotka syyllistävät ja pitävät kaikkea minun vikanani. Kukaan muu ei ole koskaan pyytänyt anteeksi sitä, että riideltiin. Ja rakastan sitä tapaa.

5. Kärsivällisyys. En tiedä mistä hän sen ammentaa, mutta Joonalla tuntuu olevan loputon määrä kärsivällisyyttä ainakin minua kohtaan. Hän ei ole koskaan hermostunut vaikka olen saanut minkä kohtauksen ja kun esimerkiksi haastan riitaa, ei hän lähde siihen mukaan. Masennukseni kanssa eläminen vaatii ihmiseltä ihan hirveästi, ja silti hän on tuossa. Hän jaksaa olla kärsivällinen, vaikka peruisin kaikki menot viime hetkellä. Ei koskaan suutu. Ymmärtää, että kun perun, en tee sitä kevein perustein. Taustalla on aina ahdistus, joka jättää kaiken muun alleen. Ja joskus Joona on ainut joka ymmärtää.

6. Joona kannustaa minua kaikessa. Vaikka haaveilisin kuinka vaikeista ja yskomattomista asioista, hän aina muistuttaa, että pystyn mihin vain. Silloin kun en jaksa itse uskoa itseeni, Joona uskoo. Esimerkiksi vaikka olen hakenut jo lukemattomia kertoja yliopistoon, uskoo Joona edelleen että pääsen sinne vielä. 

7. Voin puhua Joonalle mistä vain. Ihan mistä vain. Helpoista ja vaikeista asioista, hyvistä ja huonoista asioista. Joona oli ensimmäinen kenelle myönsin sairastaneeni syömishäiriötä ja hän tietää kaiken vanhoista parisuhteistani. Niissä on ollut asioita, joita ei ehkä haluaisi kuulla, mutta jotka pitää tietää sillä haavat vaikuttavat parisuhteeseemme. Joonalle on vain helppo puhua, asiasta kuin asiasta. Ja se on tärkeää.

8. Joona on samanlainen kirjahullu kuin minäkin. Molemmat rakastavat lukemista ja kirjoja menee laidasta laitaan. Se helpottaa toki myös lahjojen ostoa, kun korja on aina varma valinta, hah! Kirjamessut ovat myös meidän juttumme ja siellä menee yleensä koko päivä ja rahaa enemmän kuin olisi edes varaa. Harmittaa, että tänä vuonna en päässyt Joonan kanssa kirjamessuille. Ensi vuonna sitten.

9. Joona soittaa kitaraa. Harmittaa, ettei hän soita sitä enempää, sillä hän on siinä oikeasti hyvä (vaikkei sitä uskokaan). En tiedä mikä siinä on, mutta mies ja kitara on upea yhdistelmä. Muistan kerran kun olimme Joonan perheen mökillä, istuimme laiturilla auringonlaskun aikaan ja Joona soitti kitaraa. Silloin sieluni lepäsi ja rakastuin aina vain kovempaa.

10. Joona tuntee minut ja minä tunnen hänet. Joona tietää milloin pitää antaa minun olla ja milloin vähän töniä. Milloin kiukuttelen ja ärisen väsymystäni ja milloin olen oikeasti vihainen. Hän välillä tuntee minut paremmin kuin minä itse, vaikka loppujen lopuksi olemme tunteneet vähän aikaa. Olemme siis olleet yhdessä kolme ja puoli vuotta. Toisaalta minusta tuntuu että Joonalla on ollut alusta asti jokin käsittämätön kuudes aisti kanssani. Jo alusta asti hän on tiennyt mitä tehdä ja milloin. Ihmeellinen mies.

Siinäpä tiivistetty lista asioista, joita rakastan miehessäni. Listahan on loputon, mutta koska kukaan ei jaksaisi lukea loputonta tekstiä, on ehkä parempi jättää se tähän.

Hyvää syntymäpäivää vielä rakas ja toivottavasti nautit syntymäpäivästäsi täysin rinnoin. Rakastan sinua.

-Minka

I survived Iceland

Minulla on niin paljon sanottavaa viikosta Islannissa, mutta kuitenkin sanottavaa on niin vähän. En tiedä mistä alottaisin tai mihin lopettaisin. Pääosin viikko meni nauttiessa Joonan sylistä ja suudelmista. Nauttiessa siitä, että tunsin taas sen rakkauden, jonka tiesin kyllä olevan vielä siellä, mutten tuntenut sitä pitkän välimatkan vuoksi. Joona on ihminen, joka näyttää rakkautensa kosketuksilla ja hellyydellä, ei niinkään sanoilla. Ja se on ihan okei. Aina ei tarvitse osata puhua. Jokaisella on oma tapansa osoittaa rakkautensa, eikä sen tarvitse olla sanoja. Nautiskelin siis rakkaudesta, sylistä ja suudelmista kaikkina muina päivinä paitsi torstaina. Torstaina suuntasimme Golden Circle-kiertokselle.

Golden Circle sisälsi kaikki upeat nähtävyydet, jotka Islannissa pitää vähintään nähdä kun sinne matkustaa. Islanti on toki täynnä kaikkia upeita nähtävyyksiä ja kokemuksia, Minulla ei kuitenkaan ollut kovin vahva rahatilanne, mutta halusin nähdä jotain Reykjavikin ulkopuoleltakin, joten päädyimme halvimpaan, mutta kattavimpaan vaihtoehtoon. Kierros alkoi Þingvellirin kansallispuistosta, joka on ehkä kuuluisin siitä, että sen kohdalla on Amerikan ja Euroopan mannerlaattojen erkaantumispaikka. En tiedä tarkalleen kuinka paljon mannerlaatat ovat erkaantuneet toisistaan, mutta se on paljon enemmän kuin luulin. Puisto on todella kaunis, vaikka muistuttaakin enemmän kivipuistoa kuin luonnonpuistoa...

Kansallispuiston jälkeen bussi suuntasi kohti Geysiriä ja kuumien lähteiden aluetta. Lähteet olivat ihania, mutta haisivat kamalalle! Kuumissa lähteissä -ja Islannin vesissä muutenkin- on todella paljon rikkiä, jonka vuoksi lämmin vesi haisee kananmunalle. Vihasin käydä suihkussa, kun en tuntenut oloani yhtään puhtaammaksi hajun vuoksi. 

Kuumien lähteiden loppupuolella menimme matkamuistokauppaan ja ostin sieltä aitoa laavakiveä. Tiedän, ensimmäinen ajatus on, että mitäs sillä laavakivellä tehdään. Noh, minä olen kova kynttilöiden ystävä ja tähän laavakiveen saa tuikkukynttilän palamaan. Ihana matkamuisto, täydellinen etten sanoisi! 

Kuumien lähteiden jälkeen tuli se, mitä olin odottanut kaikista eniten koko kierroksella - vesiputous! Gullfossin vesiputous, noin tarkalleen. Se on Euroopan toisiksi voimakkain vesiputous, upea näky! En ole koskaan ennen nähnyt kunnon vesiputousta, joten voi sanoa, että sekosin nähdessäni tämän. Olin kuin pieni lapsi jouluna, hyppelehdin, kiljuin ja rallattelin "vesiputoooous vesiputooooous". Joona nauroi minulle, sillä tavalla rakastavasti, tiedättekö?

Oppaamme sattui kuulemaan hihkumiseni, joten jouduin sitten selittämään mistä se johtui. Opas sitten bussissa kertoi kaikille, että en ole koskaan ennen nähnyt vesiputousta, jonka vuoksi menisimme yhdelle yllätysvesiputoukselle. Meinasin seota siihen paikkaan. Mikä mahtava opas! Yllätysvesiputous oli Faxi, joka on ikään kuin pienoismalli Gullfossista. 

Seuraava kohde oli Skáholtin kirkko, joka on vuodelta 1056. Kirkko on palanut useita kertoja, mutta aina se on rakennettu takaisin. Se oli todella kaunis kirkko, kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Retken viimeinen pysähdys oli Fákaselin hevostalleilla. Siellä oli ihania Islanninhevosia ja 500kr (n. 6€) hinnasta he pistivät pystyyn hevosesityksen, joka kertoi Islanninhevosten ja islantilaisten yhteisestä historiasta. Me emme halunneet mennä katsomaan esitystä, vaan menimme mielummin silittelemään hevosia, jotka seisoskelivat ulkona. Rakastuin ihan päätä pahkaa niihin ihaniin otuksiin. Pelkään hevosia, mutta Islanninhevoset ovat niin pieniä ja ihania! Ne ovat isompia kuin ponit, vaikka ovatkin pienempiä kuin hevoset.

Siinä menikin sitten torstaipäivä. Kiertelimme muina päivinä halailun ja suukottelun ohessa Reykjavikia. Se oli tietysti kuvaajan unelma, kun pääsi kiertelemään uutta kaupunkia kameran kanssa. Tässä vielä suosikkikuviani viikon varrelta.

Lampaita! Islannissa on lampaita enemmän kuin ihmisiä ja ne saavat vaellella vapaina suurimman osan vuodesta. Kerran vuodessa ne sitten kerätään yhteen ja jaetaan omistajien kesken. 

Sellainen oli minun viikkoni Reykjavikissa - kuvantäyteinen. Haluaisitteko kuulla jotain muuta reissustani, vai oliko tmä tyhjentävä postaus?

- Minka

Yksin lentäen

Yksin matkustaminen on jotain, mitä jokaisen tulisi kokea. Siinä on jotain rauhoittavaa, kun saa istua yksin kahvilassa, kuunnella hyvää musiikkia ja katsoa ihmisiä, jotka ovat innoissaan lähdössä maailmalle - tai maailmalta kotiin. Löysin täydellisen kahvilan, joka oli käytännössä tyhjä, mutta siitä käveli ohi jatkuvasti ihmisiä. Toisaalta rauhallinen paikka, mutta ei autio. Toisella puolella näkyivät kentältä lähtevät autot, toisella lähtevät koneet. Olo oli onnellinen ja rauhallinen, vaikka olin nukkunut ehkä kaksi tai kolme tuntia koko yönä, mikä yleensä edesauttaa ahdistumista. Maanantaina mielialaani ei kuitenkaan voinut pilata mikään. Näin rakkaani ja mitään muuta en elämältäni kaivannutkaan sinä päivänä.

Lentoni kulki siis Helsingistä Oslon kautta Reykjavikiin. Kun oli boardingin aika ja seisoin "jonossa" matkalla koneeseen, takanani oleva pariskunta keskusteli kaikista mahdollisista lento-onnettomuuksista. "Muistatko sen kun siinä lentoturmatutikinnassa tutkittiin sitä juttua, jossa lentokoneesta oli yht'äkkiä vain tippunut yksi moottori pois?" "Joo! Entäs se kun se perämies teki itsemurhan matkustajakoneella?". Jos en jo siinä kohtaa tärissyt, niin sen jälkeen kyllä. En oikeastaan muuten ole lentopelkoinen, mutta nousut ja laskut pelottavat, sillä niissä tapahtuu eniten onnettomuuksia. Siihen päälle vielä se, että matkustin ensimmäistä kertaa yksin... Juuri ennen koneeseen astumista kaksi nuorta vitsailivat kuullessaan luultavasti tankkausääniä (näin jälkeenpäin ajateltuna, sillä lento oli myöhässä), että ne olivat "kuoleman ääniä". Jos olisin rohkeampi, olisin kääntynyt ympäri ja käskenyt tyttöjen olla hiljaa - mitäs jos minun paikallani olisikin ollut joku oikeasti lentopelkoinen? Ei varmasti olisi tarvittu enempää siihen, että hän olisi kääntynyt kannoillaan ja jättänyt lomamatkan väliin. 

Nousu sujui kuitenkin turvallisesti ja matka saattoi alkaa. Lento Osloon sujui aika pitkälti nukkuessa, tai no, tajuttomana, sillä en juurikaan nukkunut, mutta silmät eivät pysyneet aukikaan. Oslon päällä oli aivan tolkuton sumu ja ennen kuin tajusin sen olevan sumua, tunsin kauhuissani lentokoneen hidastavan vauhtiaan (tiedättekö sen tunteen jonka lentokoneessa saa kun ollaan laskeutumassa?) ja panikoin, että aikooko se hullu kapteeni laskeutua pilveen?! Seuraava ajatus olikin sitten, että mistä kapteeni näkee, missä kiitorata sijaitsee, sillä näkyvyys oli valehtelematta siiven kärkeen eikä yhtään pidemmälle. Maahan päästiin kuitenkin turvallisesti sumusta huolimatta ja vain puoli tuntia myöhässä. Kuitenkin koska puoli tuntia on pitkä aika vain alle kahden tunnin vaihtoajasta, ehdin ainoastaan käydä metsästämässä itselleni elämäni pahimman kana-caesar-salaatin, syödä sen ja juosta vielä vessan kautta koneeseen. Toisaalta, enpähän ehtinyt stressata seuraavaa lentoa.

Lento Oslosta Reykjavikiin meni myös nukkuessa, mutta tällä kertaa ihan oikeasti nukkuessa, eikä vain tajuttomana, hah! Minulla oli ihanasti tilaa, kun viereeni ei tullut ketään. Siinä kohtaa kun aloimme lähestyä määränpäätä otin virkkuukoukun esiin ja aloin virkata itselleni pipoa. Teen sen aivan ihania puff-silmukoita käyttäen, ohjeen pääset katsomaan tästä. Lentopelkoa rauhoitti myös musiikki - kun oli napit korvissa, ei kuullut kaikkia niitä pelottavia ääniä joita koneesta lähtee. Toinen lento oli siis melkein jopa rentouttava, yllättävää kyllä.

Reykjavikiin, tai oikeammin Keflavikin lentokentälle, saavuttaessa en joutunut odottamaan matkalaukkua kovinkaan kauaa (juuri sopivasti sen verran, että ehdin käydä vessassa), vaan pääsin hyvinkin pian metsästämään bussilipputiskiä. Sen löytämiseen meni noin kaksi minuuttia, sillä Keflavik ei ole kovin iso kenttä. Minua palveli kovin yrmyn näköinen ja oloinen nainen, joka velotti alle tunnin matkasta Reykjavikiin 2200kr, eli noin 15€. Huah! Islannissa ei kuitenkaan ole mitään julkista liikennettä tuolle välille, joten halvemmallakaan ei oikein pääse. Siinä hetkessä hinta tosin tuntui yhdentekevältä, sillä olinhan vain tunnin matkan päässä rakkaastani - samassa maassa sentään jo! 

Ikuisuudelta kestävän bussimatkan jälkeen näin vihdoin rakkaani. Näin Joonan jo kaukaa bussin ikkunasta ja voi että niiden perhosten määrää! Sanat eivät riitä kuvailemaan miltä vatsanpohjassa tuntui, kun näki rakkaansa niin pitkän ajan jälkeen taas. Halasimme ja pusuttelimme hetken, ja suuntasimme sen jälkeen Joonan talolle. Joonahan ei ollut maininnut, että asuu törkeässä ylämäessä... Hän lupasi sitten, että korvauksena hän antaa minulle jalkahieronnan, joten eipä harmittanut ylämäet enää. 

Kerron lisää reissusta sitten viikonloppuna kun pääsen kotiin, sillä muuten ensinnäkin tästä tulee liian pitkä, eikä kukaan jaksa lukea tätä ja toisekseen, haluan keskittyä nauttimaan Joonan seurasta vielä hetken. Niin ja, Joonan tekemä pizza kutsuu!

Mitä kaikkea haluaisitte kuulla reissustani? Erityistoiveita?

- Minka

Jännitystä ja viikonloppua

Huomenna tähän aikaan olen Joonan turvallisessa sylissä Islannissa. En vieläkään voi käsittää sitä, sillä tämä kahdeksan viikkoa on tuntunut ikuisuudelta ja silti se on mennyt yhdessä hujauksessa. Juuri kun alan tottua erossa olemiseen ja siihen, ettei ole ketään kenessä kiehnätä (paitsi jo kyllästyneet ystäväni ja Vili ja Elli), niin näen rakkaani ja haen sieltä uuden läheisyysriippuvaisuuden. Voi ystäväparkojani...

Niin ihanaa kun onkin päästä Joonan luokse, on se myös pelottavaa nähdä hänet näin pitkän tauon jälkeen. Mitä jos se tuntuukin oudolta? Mitä jos se ei tunnu enää samalta? Mitä jos Joona ei rakastakaan minua enää? Tai jos en ole enää viehättävä hänen mielestään? Mitä jos kaikki onkin muuttunut ja mikään ei ole enää ennallaan? Mitä jos?

Ahdistusjännityksen vuoksi en ole oikein pystynyt puhumaan Joonan kanssa facetimessa, sillä ahdistun heti pelkojeni kanssa. On turvallisempaa, kun hän on tekstiä puhelimessa vielä hetken ajan. Tuntuu, että sekoaisin jos vielä puhuisin hänen kanssaan facetime puheluita, sillä hän on niin lähellä mutta silti niin kaukana. En tiedä tulenko itkemään vai nauramaan vai kiljumaan vai kaikkea edellä mainittuja asioita kun astun ulos bussista ja Joona odottaa minua siellä. Kun näen hänet ikuisuuden jälkeen.

Viikonloppuni on sujunut jännittäessä. Jännittäessä Joonan tapaamista, jännittäessä yksin matkustamista, jännittäessä lentämistä (olen lievästi lentokammoinen, pelkään nousuja ja laskuja, sillä niissähän tapahtuu eniten onnettomuuksia), jännittäessä haastattelua harjoittelupaikkaa varten. Harjoittelupaikan sain ja minulla tulee olemaan ihana esimies. Tunnen oloni onnekkaaksi pitkästä aikaa. Asiat alkavat järjestyä. Sain uuden työn, sain harjoittelupaikan, pääsin siihen valinnaiseen johon halusinkin koulussa, Joonan vaihto on puolessa välissä... Minulla on paljon mistä olla kiitollinen, mutta sen tuppaa unohtamaan liian usein. Liian helposti keskittyy niihin asioihin, jotka tuovat pahan olon. Se on vain liian helppoa.

Mutta tänään aurinko paistoi, ruska on kauneimmillaan ja ilma sopivan kirpeä, enkä voinut olla onneton. Tänään kun tiskasin astioita keittiössä ja kuuntelin musiikkia, huomasin itseni laulavan mukana ja heiluttavan takapuoltani musiikin tahtiin. Teen niin vain, kun olen onnellinen. Kun on masentunut, onnelliset hetket iskevät niin sanotusti takavasemmalta, vaikka se kuullostaakin hassulta - miten muka voisi olla tajuamatta että on onnellinen? Helposti, ilmeisesti, mutta silloin se onnellisuus tuntuu vieläkin paremmalta.

Sellainen oli minun viikonloppuni, täynnä ajatuksia, pelkoja, jännitystä, juoksentelua ja pieniä onnen hetkiä. Kun alkaa tuntemaan olonsa hetkittäin onnelliseksi myös ilman Viliä ja Elliä, tietää alkavansa todella parantua.

Mitäs muuten pidätte blogini uudesta ulkoasusta? Vihdoin sain siitä juuri minun näköiseni. Bannerini teki ja suunnitteli ihana koulutoverini ja ystäväni Julia <3 Kiitos vielä tuhannesti, nyt blogini on täydellinen!

-Minka